Mun innostus on muuttunu muutaman päivän aikana kokoajan vaa surullisemmaks, pelokkaammaks, pohdiskelevaks ja epävarmuudeks. Oliko tää idea nyt sittenkää nii kauheen hyvä idea? Tasan kahen viikon päästä mun vatsassa lentelee varmaa 200 perhosta ja mietin vaan "tähän aikaan oon jo koht perillä". En tietenkään peru mun lähtösuunnitelmia, se ois törkeetä perhettä ajatellen ja tätä mahdollisuutta en haluu missata, mut silti. Kaikki rakas jää tänne, ensviikolla hyvästelen tän mun oman ihanan yksiönki. Hyvästelen uuden miehen kehen tutustuin, hyvästelen koko Turun ja Riihimäen kaupungit, rakkaimmat ystävät, bussikuskit, Alkon myyjät, koko nykyisen elämän. En kestä kattoo parin viikon pääst äidin ilmettä ja kuinka sen silmät kertoo rakastavansa mua ja sen sydän murtuu. Itken lentokentäl varmaa silmät puhki ja lähtöä edeltävänä iltana. ;-D Mihin kaks viikkoa just katos ja miks vaan kaks viikkoa on edessä?
Se perhe on kyllä niin ihana ja eilenki hostmami laitto viestillä kaikkee, et tuun varmasti viihtymään siellä, saan kavereita ja nautin elämästä. Onhan se elämä varmasti sieläkin siistiä, mut miks on pakko luopua nykyisestä täydellisyydestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti