They say that I can't last a day in the real world. I say you woudn't survive one night in mine

Mä tuun ehkä katumaa tän tekstin kirjottamista, mut mun mielestä nyt olis hyvä tilaisuus tehä pieni valistuspuhe. Tää tulee olemaan virhe, koska kaikki blogin lukijat ja satunnaiset seuraajat on nähny mun kuvan ja mut pystyy yhdistämään naaman ja tekstin perusteella ja tunnistamaa vaikka kaupungilla. Mut välillä ihmisiä pitää valistaa siitä, kuinka onnekkaita te terveet ootte.

Mä olen 19-vuotias, pystyn välil hädintuskin kävelemään ja jokanen kädenliike satuttaa. Aamusin kävelen kuin pingviini kakat housussa, joka askeleella mun kurkusta pääsee äännähdys tuskasta. Mä yritän aina hymyillä ja sanoo et älkää välittäkö, kyllä tää tästä. Kämppis on välillä auttanu mua aamupuuhissa, jotta mä pärjään. Kavereita nään mieluiten iltasin ja päivisin yritän vähä verrytellä raajoja, jotta mua ei sattuis sitten muutaman tunnin pääst niin paljoa. Välil on tottakai hyviä aikoja ilman kipuja, mut nyt viimeset viikot on ollu mun elämäni kamalimpia.
Mä oon tottunu tähän kipuun, ei tää mua tapa - vielä. Mut jos en oo ees kahtakymmentä ikävuotta vielä, millane oon viiden vuoden päästä? Vai tuunko ees ikinä elämää niin pitkälle? Mun kurkkuu kuristaa, sydäntä särkee ja jokanen hengityksenki veto on kivuliasta. Mun pää hajoaa, ahistaa nii paljon et oksettaa.

Mä en itke, mä en parru kavereille onnetonta elämääni, enkä kerro oikeestaan yhtään mitää. Mua satuttaa kattoo kuinka lapset juoksee kadulla ja nauraa, tai kuinka mun ikäset tanssii baarissa. Vihlasee kattoo kolmikymppisiä perheidensä kanssa. Se on jotaki, mitä en tuu ikinä saavuttamaan. En oo ikinä ollu lapsirakas, mut ehkä vuoden päivät oon miettinyt, kuinka kiva yks tyttölapsi oliskaan. Mutta mä en tuu ikinä saamaan sitä. Katon ku kaverit kihlautuu ja muuttaa rakkaittensa kaa yhteiseen asuntoon, ostaa koiran ja työskentelee päivät. Seki on jotain, mitä en tuu ikinä saavuttaa. Tai kuinka kaikki valmistuu koulusta ja huokasee helpotuksesta. Mä onnittelen niitä, mut sisimmässäni mun tekis mieli itkee kateellisuudesta. Kuinka kaverit kertoo tienaavansa 2000 euroa kuussa ja mä elän säälittävillä sossurahoilla, koska en pysty töihin. En nyt, en parin vuoden päästä, en ehkä ikinä. Ja mua haukutaan siitä - ne ei tiedä totuutta. Mua kysytään aina leffaan, baariin, keilaamaan, hienoo ravintolaa syömään. Ei, en mä pääse tulemaa - taaskaan. Ihmiset harrastaa erilaisii juttuja ja useimmat tykkää urheilla. Mä en voi tehä sitäkään. Kaverit ajelee autolla päivät pitkät ja ihmettelee miksei mulla oo ajokorttia. Niimpä niin.

Maailmas on niin paljon kaikkee ihanaa, koettavaa ja tehtävää. Mut mä en pysty niihin. Mulla oli satoja unelmia, joista oon yrittäny täyttää ainaki puolet. Sanomattaki varmaan arvaatte, etten oo pystyny niihinkään. Mä en tuu ikinä olemaan se laiha urheilijatyttö tai se, joka istuu päivät pitkät kotona lapsen kaa leikkien. Mä en tuu ikinä olemaan se, kenen päivät on täynnä töitä. Mä en tuu ikinä kokee normaalia elämää. Muut kerryttää eläkerahastoja ja mä tiiän, etten tuu ikinä näkemään eläkepäivää. Ihmiset kertoo toisilleen pilke silmäkulmassa, kuinka haluu tehä isona sitä ja tätä. Mä en ikinä pääse sanomaan saatika tekemää mitään sellasta.

Te terveet, ootte niin helkkarin onnekkaita. Mä oon onnellinen siitä, et muilla on asiat hyvin. Ja on ihmisiä, keil on paljon huonommin asiat ku mulla. Mä en ehkä oo onnellinen, mut täysin tietonen siitä et lasi on puoliks täynnä. Mä en ehkä oo enää se nauravin tai sosiaalisin ihminen, en oo edes peilikuva siitä mitä ennen olin. Mut tieto satuttaa, eikö vaan? Nauttikaa joka päivästä, ikinä ei tiedä millon se viimenen tulee eteen.

If you're ever feeling lonely just look at the moon, someone somewhere is looking right at it too

Eilen mä vast tajusin ekaa kertaa, et mä oon ihan oikeesti Suomessa. Mä olin taas hetken onnellisempi ku aikoihin, nauroin koko yön ystävien kanssa, me pidettiin hauskaa ja huudettiin maailmalle, et me ollaan nuoria. Me tuettiin toisiamme, me kyseltiin ja neuvottiin. Mä tunsin olevani mahtavien ihmisten keskellä ja mun hymy ei sulanu kasvoilta. Ajeltiin pitkin Turkua, popit huus ja me tanssittiin. Minä ja kolme muuta jätkää, onko parempaa? Sain uuden asunnon keskustasta, pääsen vihdoin pois täält perseestä. Ootan muuttoo ja sisustamista, tulevaa viikonloppua ja tänää nukahan hymyillen. Sain ison painolastin pois mun rinnan päältä, ku vihdoin avasin suuni ja pääsin irrottaa otteeni erääst ihmisestä.
Takas Suomeen tullessa en oo pahemmin ees pitäny naispuolisii henkilöihin mitää yhteyttä, mä jotenkin kadotin kaikki Espanjassa. Oon saanu taas niin paljo uusia tuttavuuksia ja vaikka välil mulla onki huono päivä, mun elämä on ihanaa. Huomisesta tulee rassaava päivä ja nyt mä soitan kaverille, jotta voin taas pari tuntia jupista puhelimessa. Kuvat weheartitista.

The things we laughed about, the silent moments we shared

Nyt mä kirjottelen Riihimäeltä äidin tyköötä. Ei oo hirveesti tullu kuvia otettua ku kaikki on niin tuttua shaissea, mut tänään yritin lepytellä mun kaveria tolla mökömökö kuvalla mut ei vieläkää anna anteeks. =( Toisessa kuvassa oon mun parhaan kaverin kaa tänä aamuna, kun se tuli tänne mun luo ja otettii muutama kuva. Mulla on korkki auennu tänää taas jo yhen aikaan ja viihteellä menee koko viikonloppu. Huomenna pitäis olla kivsut bileet vähän niinkun mun kotiinpaluujuhlana (vaikken kauaa kerinnykään olla pois...). Mut joo ei mulla muuta, nyt meen lantraa taas lisää viinaa lasiin et pääsen joskus känniinki. Heisun!

I know I'm smiling but look into my eyes, is this happiness?

Nyt mä kirjottelen tätä Suomesta! Tääl on ihan pirun kylmä, mun uus kämppis on vähän erikoinen, sain just muutettua ekat kamat tänne paritaloon ja nyt aloin ettimään jo uutta asuntoa. Mulla ei vaa mikää mee putkeen, haha. Mua kaduttaa ylikaiken Espanjasta lähtö, mietin sitä paikkaa kokoajan, oon kateellinen kavereitten päivityksille ja kuville mitä ne siellä tekee tai on tekemättä ja huhhuh. Tai siis mähän olisin ollut maaliskuuhun asti siellä, mut hostmom tuli tosiaanki noin viikkoo ennen Suomeen lähtöö mun huoneeseen ja tilas vaan mulle lentoliput kysymättä mitään! Ne kerkis palkkaa uuden au pairin, kuka halus aloittaa heti, joten mulle vaan työnnettiin boarding pass käteen ja vietiin lentokentälle.
Mulla on ehkä eniten ikävä ystäviä, Solia, Madridin vipinää ja lämpöä. Harmittaa kun tietää ettei kaikkia tuu enää ikinä näkemään, kuinka me kaikki vieraannutaan toisistamme. Ja harmittaa suuresti se, kuinka paljon multa jäi siellä kokematta ja näkemättä. Turha reissu mut tulipahan tehtyä. Ja iso ero tän kaiken välillä on se, et Espanjassa mä olin onnellinen, mut enää en ole. Täällä mulla ei ole mitään, ei oo tullu ees hirveesti kavereita nähtyä.

Kokemuksena toi oli ihana, mutta uusiks en au pairiks kyllä lähtis. Jos jotakin opin niin sen, kuinka ihana maa Suomi omalla tavallaan on. Ja kuinka kaikki voi muuttua hetkessä, kuinka erilaista maailmalla onkaan ja kuinka tärkeitä läheiset on. Tätä blogia päätin jatkaa, tosin postauksia tulee varmaan vaan kerran viikossa ja kirjottelen tänne kuinka kaikki mun asiat menee pieleen. Haha ei vaan! Jatkan siis tottakai tätä, mutta Suomesta käsin ja rustaan tänne mun elämän eeppisimpiä hetkiä. Ja munhan elämä ei ole hetkeekään normaalia, joten hauskoja postauksia varmasti luvassa. ;-) Mut nyt mä alan lukemaan kirjaa ja nautin hetken hiljasuudesta - mitä en oo kuullu aikoihin. Huomen aamulla lääkäriin, asuntoa katsomaan ja käpertymistä poikaystävän kainaloon. Tsau!