They say that I can't last a day in the real world. I say you woudn't survive one night in mine

Mä tuun ehkä katumaa tän tekstin kirjottamista, mut mun mielestä nyt olis hyvä tilaisuus tehä pieni valistuspuhe. Tää tulee olemaan virhe, koska kaikki blogin lukijat ja satunnaiset seuraajat on nähny mun kuvan ja mut pystyy yhdistämään naaman ja tekstin perusteella ja tunnistamaa vaikka kaupungilla. Mut välillä ihmisiä pitää valistaa siitä, kuinka onnekkaita te terveet ootte.

Mä olen 19-vuotias, pystyn välil hädintuskin kävelemään ja jokanen kädenliike satuttaa. Aamusin kävelen kuin pingviini kakat housussa, joka askeleella mun kurkusta pääsee äännähdys tuskasta. Mä yritän aina hymyillä ja sanoo et älkää välittäkö, kyllä tää tästä. Kämppis on välillä auttanu mua aamupuuhissa, jotta mä pärjään. Kavereita nään mieluiten iltasin ja päivisin yritän vähä verrytellä raajoja, jotta mua ei sattuis sitten muutaman tunnin pääst niin paljoa. Välil on tottakai hyviä aikoja ilman kipuja, mut nyt viimeset viikot on ollu mun elämäni kamalimpia.
Mä oon tottunu tähän kipuun, ei tää mua tapa - vielä. Mut jos en oo ees kahtakymmentä ikävuotta vielä, millane oon viiden vuoden päästä? Vai tuunko ees ikinä elämää niin pitkälle? Mun kurkkuu kuristaa, sydäntä särkee ja jokanen hengityksenki veto on kivuliasta. Mun pää hajoaa, ahistaa nii paljon et oksettaa.

Mä en itke, mä en parru kavereille onnetonta elämääni, enkä kerro oikeestaan yhtään mitää. Mua satuttaa kattoo kuinka lapset juoksee kadulla ja nauraa, tai kuinka mun ikäset tanssii baarissa. Vihlasee kattoo kolmikymppisiä perheidensä kanssa. Se on jotaki, mitä en tuu ikinä saavuttamaan. En oo ikinä ollu lapsirakas, mut ehkä vuoden päivät oon miettinyt, kuinka kiva yks tyttölapsi oliskaan. Mutta mä en tuu ikinä saamaan sitä. Katon ku kaverit kihlautuu ja muuttaa rakkaittensa kaa yhteiseen asuntoon, ostaa koiran ja työskentelee päivät. Seki on jotain, mitä en tuu ikinä saavuttaa. Tai kuinka kaikki valmistuu koulusta ja huokasee helpotuksesta. Mä onnittelen niitä, mut sisimmässäni mun tekis mieli itkee kateellisuudesta. Kuinka kaverit kertoo tienaavansa 2000 euroa kuussa ja mä elän säälittävillä sossurahoilla, koska en pysty töihin. En nyt, en parin vuoden päästä, en ehkä ikinä. Ja mua haukutaan siitä - ne ei tiedä totuutta. Mua kysytään aina leffaan, baariin, keilaamaan, hienoo ravintolaa syömään. Ei, en mä pääse tulemaa - taaskaan. Ihmiset harrastaa erilaisii juttuja ja useimmat tykkää urheilla. Mä en voi tehä sitäkään. Kaverit ajelee autolla päivät pitkät ja ihmettelee miksei mulla oo ajokorttia. Niimpä niin.

Maailmas on niin paljon kaikkee ihanaa, koettavaa ja tehtävää. Mut mä en pysty niihin. Mulla oli satoja unelmia, joista oon yrittäny täyttää ainaki puolet. Sanomattaki varmaan arvaatte, etten oo pystyny niihinkään. Mä en tuu ikinä olemaan se laiha urheilijatyttö tai se, joka istuu päivät pitkät kotona lapsen kaa leikkien. Mä en tuu ikinä olemaan se, kenen päivät on täynnä töitä. Mä en tuu ikinä kokee normaalia elämää. Muut kerryttää eläkerahastoja ja mä tiiän, etten tuu ikinä näkemään eläkepäivää. Ihmiset kertoo toisilleen pilke silmäkulmassa, kuinka haluu tehä isona sitä ja tätä. Mä en ikinä pääse sanomaan saatika tekemää mitään sellasta.

Te terveet, ootte niin helkkarin onnekkaita. Mä oon onnellinen siitä, et muilla on asiat hyvin. Ja on ihmisiä, keil on paljon huonommin asiat ku mulla. Mä en ehkä oo onnellinen, mut täysin tietonen siitä et lasi on puoliks täynnä. Mä en ehkä oo enää se nauravin tai sosiaalisin ihminen, en oo edes peilikuva siitä mitä ennen olin. Mut tieto satuttaa, eikö vaan? Nauttikaa joka päivästä, ikinä ei tiedä millon se viimenen tulee eteen.

I wonder how many wishes a star can give

 Heipparallaa taas pitkästä aikaa! Nyt kerkesin tulee postailemaan taas nopsasti. Elämä on mahtavaa, haikeet fiilikset lähdöstä, sää on lämmin ja kaikki maisemat alkaa olee jo ihan tuttuja ja turhia kuvattavaks. Kaverit on parhaita ja Espanja on ihana. Suomi on kylmä ja kaukainen, kohta se on tuttu ja läheinen. Saisinkohan halata koko maailmaa, huutaa Kuulle kuinka rakastankaan sen valoa pimeydessä ja pysäyttää ajan hetkeksi.

The walls of hospitals have heard more prayers than the walls of churches

 

TÄRKEETÄ INFOA MUN AU PAIR AJASTA JA EHKÄ LUOVUTTAMISESTA

 
Vaikka mä olen kokenu koko elämäni ajan kipua, en oo koskaan tottunu siihe. Mun unelmat on aina särkyny sairastamisen takii, oon lopettanu kolme kouluu sen takia ja musta tuntuu aina, ettei must oo enää mihinkään. Ei töihin, kouluun tai ees normaaliin arkeen. Syksyllä mä alotin etälukion ja aattelin et siihen mä pystyn. Voin olla vaa kotona ja opiskella oman pöydän äärestä. Helppoa, eikö? Ei ollutkaan. Vaik sain hyvii numeroita, mun oli pakko lopettaa sekin koulu mikä tuntu niin helpolta.
Mä määrittelen itteni sairauksieni perusteella ja mun toinen koti on ollu 19 vuoden ajan sairaala. Kokoajan tulee uusia diagnooseja, uusia kipuja, uusia oireita. Marraskuussa olin 3 viikkoo taas sairaalassa ja eräs kolmikymppinen potilasnainen tuli kertomaan mulle, et sairaudet on vaan yks osa mua, mä en oo kokonaan niitä. Hetken mä uskoin siihe ja olin onnelline. Nyt oon taas unohtanut miten voin uskoo siihe lauseeseen. Oon sisäänpäinsulkeutunu sairausasioissani, vaikka mun sydän haluis jakaa niit kaikille. Mä huomaan äidin katseesta, kuinka mun terveys särkee sen sydämen. Sukulaisien kaa kun puhun, keskustelunaiheet on pääasiassa vaan mun sairauksista. Kaikki huolehtii, ihmiset kattoo mua aina tosi pitkään ja kysyy oonko mä kunnossa. Hymyillen vastaan, että ainahan mä pärjään. Se on valhe, en mä pärjää.

Mun terveys on taas romahtanu täällä. Vaikka oon suurimman osan ajast tosi ilonen täällä toisella puolella Eurooppaa, mun takaraivossa kuiskii ääni "mee kotiin, siellä on sulle kunnon hoitoa, susta ei oo tähänkään". Mun hostäiti ei tiedä mun sairauksista enkä uskalla niist sille kertookaan - niinku en oikeestaa kellekään. Kyl mä aina sanon uusille tuttaville et en oo terve ja ravaan sairaalassa viikottain. Kuinka mulle tehään kokoajan testejä, kuinka määrätään uusii lääkkeitä - mut hyvin harvat tietää mun diagnooseja. Ne on liian arkoi kerrottavaks. Tänne Espanjaan ku muutin, hain noin 2-3 kuukauden lääkkeet apteekista ja niit pakkauksia oli 15. Ja täällä en tuu saamaan noit lääkkeitä, mitkä on mulle elintärkeitä ja niinku määrästä huomaa, joudun syömää kourallisen lääkkeitä päivittäin. Se on yks syy siihen, miks mietin kotiinlähtöö. Mulla on kaikki niin kaua hyvin ku oon yksin tai kavereitten kanssa. Mut heti kun pitäis töitä alkaa tekemää, mua ahistaa, särkee, itkettää. Musta vaan tuntuu ettei must oo tähän vielä. Syksyllä mun lääkäri sano mulle, ettei musta oo tekemään töitä ainakaa pariin vuoteen. Mähän en sitä taas uskonu, vaan otin ja lähdin tänne. Tein virheen.

En silti haluis luovuttaa ja lähtee kotiin. Sillo nii moni ihminen vois taas tokaista mulle "mä tiesin ettet totakaan pysty suorittaa". Ja mulla ei oo enää siel ees kotia mihin mennä, rahaa ostaa huonekaluja tai mitää muutakaan. Mulla ei oo Suomessa mitään. Tottakai monet kaverit on jo sanonu mulle, että saan punkkailla niitten luona niin kauan kunnes saan oman asunnon. Mut haluunko mä sitäkään, olla vaivana muille? En. Ja mun pitäis löytää tietty kaupunki mihin jäädä ja hakea uusiks lähetteellä aikaa ittelleni sairaalasta, mikä seki kestää ikuisuuden.

Juttelin tänää mun vanhan kämppiksen kaa Facebookissa kuka tietää mun tilanteen. Se sano et mun terveys on ykkössijalla ja muutaman vuoden päästä jos oon paremmas kunnossa, voin muuttaa ulkomaille sillonki. Ajatus houkuttais lähtee helmi-maaliskuussa kotisuomeen, mut mä en kestä niitä ivoja mitä ihmiset heittelee, niit uteliaita kysymyksiä miks en jäänytkään ja kaikki epäilee ettenkö olis ollu onnellinen täällä. Se on virheluulo, mä oon oikeesti onnellinen tääl. Rakastan kattoo aurinkoa, ihailen maisemia, mun kaverit on parhaita, Madrid on mun unelmakaupunki täl hetkellä ja nauran yksin kävellessäni kaduilla. Mut musta vaan tuntuu, ettei mun terveys tällä hetkellä anna myöden tälle päätökselle asua täällä.

Kirjotin tän postauksen siks, että lukijat vähän ymmärtää jos lähen kotiin 1-2 kuukauden päästä. Toki mä viel mietin asiaa, juttelen kavereille ja äidille tästä. Haluun mielipiteitä ja rohkasua päätökseen, päätin sitte jäädä tänne tai lähtee kotiin. Mut mä tiiän etten pärjää tääl ilman tukee ja olkapäätä mihin nojata. Tääl ei oo ketään kelle kiukuttelen huonona päivänä, ei ketään kuka ymmärtää jos sanon et sattuu. Kukaan ei ymmärrä jos en pääse aamulla ylös sängystä tai itken koko päivän. Tällä hetkellä mä vaan haluisin käpertyy äidin sohvalle itkemää ja nukkumaan, olla äidin huolehdittavana ja päästä sairaalaan.
Yks vaikeimmista päätöksistä elämässä on päättää luovuttaako vai jatkaako kovempaa. Nyt mä en osaa päättää.

Just be happy and you will be beautiful

R a k k a u s  e l ä m ä ä n

♡ Ulko-ovesta astuminen ja ilman nuuhkaisu. Sää on sama ku Suomessa lokakuun alussa, syksy tuoksuu ja vesihyöryä tulee hengityksen mukana ja yritän tehdä siitä rinkuloita. Mua naurattaa.
♡ 2014. Uusi vuosi, uudet ihmiset, uudet asiat, uudet unelmat, uudet onnellisuuden tunteet, uudet mahollisuudet.

♡ Maailman pehmein sängy, kaks lämmintä peittoa ja jumpsuit. Plussana kaiken päälle pitkät yöunet ilman painajaisia.

♡ Joka päivä löydän erilaisii suklaita, eilen tein löydön ja löysin Kinderin suklaalevyn - eli sitä samaa mitä on kindermunissa!

♡ Mun hymy naurattaa muita, ihmiset palvovat mun elämänasennetta ja tuntemattomat kattovat ku tanssin kaduilla onnesta soikeena.

♡ Kunnon uppoutuminen mahtavaan kirjaan, eläytyy toiseksi ihmiseksi ja tietää et kaikesta aina selviää.

♡ Uudet ystävät ympäri maailmaa ja uuden parhaan kaverin lento laskeutuu tänne muutaman tunnin päästä!

♡ Uudet biisilöydökset, minkä mukana ei voi muuta kun tanssia tai maata sängyllä katsoen kattoa ja toivoo et tilanne videoitaisiin - kumpa kaikki näkis ja tuntis mun onnellisuuden solujen liikkuvan mun sydämessä.

♡ Aina on huonoja päiviä, mutta sen avulla onnistuu rakastamaa parempia hetkiä. Beautiful things has happened here.

♡ Uusia katuja, kauppoja, maisemia ja asioita.

♡ Oma peilikuva ei näytäkään tänää niin hirveeltä kun yleensä. Mun hymy ulottuu korviin ja se on aitoa, ei feikattua.

♡ Mietteet äidistä, ystävistä ja Suomesta. Ne saa aina jaksamaan päivästä toiseen ja ootan sitä hetkee ku pääsen hyppäämää kaikkien syliin ja sanoo etten pakkaa laukkuani ainakaan parii kuukauteen.

♡ Weheartitin tekstikuvat, joiden kohalla voi vaan nyökyttää päätään ja ajatella "niin justiin"

♡ Lompakossa on rahaa, uusia vaatteita on lattialla ja vaikken materialisti ookaan, oon ilonen.
♡ Tiiän miten olla onnellinen, vaikka olisin surullinen.

♡ Uusi vuosi uudet kujeet! Ikämittariin tulee 20, uusia kavereita varmaan saman verran ja mun leikkikenttä isontu pienestä Turusta isoon Madridiin.

♡ Unelmien tavoittelu, onnellisuuden tuplaaminen ja tieto että kaikki on mahollista.

♡ Ehkä mua välillä vähän ärsyttää ja surettaa, mut mä tiiän kuinka hieno maailma onkaan.

♡ "Ihastuksen" yllättävä viesti joka sai mun hymyn suurenemaan entuudestaa, jos se on ees mahollista.

♡ Tieto siitä et jokanen aamu on uus mahollisuus, aina voi yrittää olla parempi ihminen ja ikinä ei pidä lannistua.

♡ Pitkään yöhön kestävä dataaminen parhaiden kavereiden kanssa chattaillen, mielenkiintosien nettisivujen löytäminen ja suklaalevy vieressä. Voiko olla parempaa?

♡ Uudet haasteet.

♡ Kirkkaanpunanen huulipuna, joka saa näyttämään niin kauniilta, niin sävähdyttävältä.

♡ Päivien laskeminen kesään. Enää 22 päivää kylmintä kuukautta täällä ja huomiseks on luvattu +15 astetta ja aurinko paistaa. Enskuussa on 28 päivää taas hivenen lämpimämpää ja maaliskuussa alkaa kunnon kevät. Pian saan maata nurmikolla silmät kiinni, tuntea ihanan auringon lämmön ja mun mieli on tyyni kuin meri.

♡ Euforia, elämänilo, riemu.

♡ Tieto siitä, kuinka mulla ei mitenkää voi olla kaikkia maailman ongelmia. Taas huojennun.

♡ Nauran yhtä paljon ku hengitän.

It's scary how you became someone else so fast

 

Olin tänää Madridissa intialaisen Vikaksen kanssa ja mulla loppu akku puhelimesta kesken kaike, jote en saanu näprättyä kuvia ja täällä on muutenki satanu koko tyhmän päivän (aamupäivällä oltiin perheen voimin läheisessä kaupungissa toooosi isos ostarissa shoppailemassa ja äsken värjäsin hiukset takas kunnon punasiks, jipii). Mut se ei nyt oo tän postauksen pointti vaan se, että ekaa kertaa viikkoon jouduin olee yksin ajatusteni kanssa. Kotimatkalla mulla ei ollu kuulokkeitten kautta musiikkia pauhaamassa ja mä jouduin oikeesti olemaan ihan yksin yli puol tuntia (kotona oon joko perheen kanssa tai omas huoneessani, mis pauhaa kokoajan musiikki). Mä huomasin, kuinka mä ajattelen nykyään pääasiassa jo englanniks ja jotku sanat sattuu olemaan jopa espanjaa. Mietin ainoostaan sillon suomeks, ku pähkäilen mitä kirjotan tänne blogiin tai jos en saa heti keksittyä mikä joku sana on englanniks. Oon asunu täällä nyt viikon päivät ja muutos on jo huomattava. Mut se ei oo se isoin muutos. 

Olin yläasteel tosi pinnallinen muita kohtaan, vaikka iteki olin ties kuinka ruma kakara vailla mitään kunnioitusta muita kohtaan. Nyt vuos pari sitte aloin kasvamaa aikuiseks muutettuani omilleni, tehtyäni paljo virheitä ja saaden läksytystä niin sukulaisilta ku virkavallaltaki ja totesin ittelleni, etten oo enää pinnallinen persoona. Tottakai mä haukuin kavereitten kans joitain ohikulkijoita ja mietin että jos mä olisin toi tai toi, en kehtais ees liikkua ulos. Mut se oli enempi sellasta sanallista, oman itsetunnon kohotusta, ei muuta. Päätettyäni muuttaa Madridii, tutustuin tosi moniin tyyppeihin Facebookin eri ryhmien kautta (mm. New in Madrid, Au pair in Madrid 2013-2014 jne) ja päätin jo sillon, että juttelen eka ihmisten kanssa jonku tovin ennen ku katon kuvia - jotten voi luoda pinnallista mielikuvaa kenestäkään. Tykkäsin puhuu monien ihmisten kanssa ja kuvat katottuani mietin "kehtaakohan ton kaa ees liikkuu ulkona". Pienen itsetutkiskelun avulla tajusin oikeesti olevani vieläkin suht pinnallinen persoona, vaikka ei mun kaikki kaverit mitään kaunottaria tai adonikseja ookaan - eikä niitten tarviikaan olla! Enhän mäkään mikään fit tyttö pienellä mahalla, isoilla tisseillä, virheettömällä iholla ja häikäsevillä silmillä ole. Täällä Espanjassa oon saanu tosi paljon miehiltä huomiota (lue: mm. uutena vuotena eräs halus kolminkimppaa, yks tunki kielen väkisin mun kurkkuun ja tänään yks mies olis maksanu mulle muutaman satasen seksistä ja mun tissikuvista). 

Anyway, back in the bisness. Nyt oon nähny monia "kavereita" täällä eikä osa niistäkää mitään kaunottaria tai adonikseja edelleenkään ole. Oon tavannu mm. hyvännäköstä espanjanranskalaista, rumaa saksalaista, järkkyä intialaista, kaameeta bulgarialaista, jännää espanjalaista ja lista senkun jatkuu. Tottakai mä mielessäni mietin kuka on hot, kuka not - mutta sillä ei oo enää väliä. Mua ei hävetä kulkea kadulla rumien kanssa, mua ei hävetä ottaa kuvia tai mua ei hävetä myöntää, kenen kanssa oon millonki ollu ulkona. Nyt mä voin oikeesti todeta, että mun pinnallisuus on tippunu aimo annoksen alaspäin. Ja tiiän, että se tulee vielä tippumaanki.

Toinen suuri muutos ihmisenä, on mun rehellisyys. Ennen mä pimitin kaikilta tietoa, valehtelin päin naamaa ja mulla oli aina ns. salanen elämä. Tänään ku tulin kotiin sielt Madridista, menin keittiöön ja pyysin hostmamaa juttelemaan mun kaa kahen kesken. Myönsin sille etten oo pystyny lopettaa tupakan polttamista, juteltii asiasta tovi jos toinenkin ja sovittiin et saan polttaa vapaa-ajallani - kunhan lapsien ei tarvii sitä nähä ja kotona en tietenkään saa polttaa. Fine with me. Halattiin tosi pitkään ja mä olin ylpee ittestäni. Olisin voinu salaa ton asian ihan helposti vaikka koko tän puol vuotta, mitä mä aion täällä olla. Mut mä päätin ottaa rohkeen askeleen ja kertoo hostäidille tupakasta silläki pelolla, että se olis suuttunut tosi paljo ja mikä pahinta, olis voinu lähettää mut takasin kotisuomeen. Hostäiti halas mua niin pitkään ja sano ettei oo nähny oikeesti hirveen montaa yhtä rehellistä ihmistä. Mulle tuli tosi hyvä mieli: mä oon sentää jossaki asiassa hyvä.

Vielä edelleenki toitotan samaa: oon asunu täällä vasta viikon ja mä huomaan jo nyt aika isoja muutoksii ittessäni. Muille noi taitaa olla pikkuasioita, mut mulle ne on suuria. Sanon nykyään kokoajan kiitos ja anteeksi, oon tosi kohtelias ja "kunnon kansalainen". Muistan ku olin 13-vuotiaana Englannin Brightonissa kielikurssilla kaks viikkoa ja kun mä palasin sieltä kotii, äiti sano et ihan kuin toinen ihminen olis astunu lentokoneesta ulos. Mä olin kasvanu tosi paljon jo niinä parina viikkona, nyt oon kasvanu jo viikossa. Mua mietityttää se, millaisena mä tuun takas Suomeen sitten kesällä - vai tuunko edes, anyhow.

Ja viho viimeinen asia mistä haluun vielä mainita, on Suomi. Oon alkanu arvostaa tosi paljon Suomen "hyvinvointivaltiota", liikennesääntöjä, sosiaaliavustuksia, julkista liikennettä, uusia ja turvallisia taloja, asuntojen lämpöä, koulutusta & oppivelvollisuutta, ihmisiä (Suomen miehet ei ehkä puhu eikä pussaa, mut ei haluu ainakaan aina pelkkää seksiä), henkkareitten kysymistä alkoholia tai tupakkaa ostaessa, joitakin lakeja ja lista jatkuu pitkälle. Oon vihannu aina asuu Suomessa ja oon puhunu äidille niin kauan ulkomaille muutosta, ku vaan opin puhumaan. En ehkä haluu asuu Suomessa mun loppuelämää, mut kyl mä nyt arvostan jo ihan eri tavalla Suomea kun ennen. Arvostan myös paljon enemmän mun perhettä, ruokaa ja kavereita (terkut teille rakkaille jälleen kerran!). 

Ulkomaille muutto ei oo vaan ja ainoostaan upee kokemus, vaan täynnä inhimillisiä muutoksia, oppimista arvostamaan asioita ja olemaan entistä parempi ihminen. Jos nyt palaisin kotiin, mä vannon et osa mun kavereista varmasti häipyis mun elämästä. Mua ei enää huvita dokaa muutamaa kertaa viikossa, sammua baariin, haastaa riitaa, valvoo koko yötä just for fun, aukoo päätä virkavallalle ja perheelle. Nyt mua kiinnostaa paljon enemmän olla parempi ihminen, perhekeskeisempi ja saada joskus oma rakas tyttölapsi, minkä voin kasvattaa mun avuks muuttaa tätä maailmaa. Avautuja-Nessa kiittää ja kuittaa lukijoita, tsau!

Just know that everyone feels broken sometimes

 Mä olin tänään huono au pair ja luin vaa kirjaa ku lapset katto telkkaa ja temmelsivät. Eka ruokakuva on uudelta vuodelta kun meiän piti syyä jotakin, mut se palo aika hienosti pohjaan... Ja toinen kuva on spagettibolognesea jonka mä ite tein! Kelatkaa, minä. Yksin. Ja talo on ehjä. Vau! :-D Ne jotka ei tiedä mua in real life, oon päätyny jopa Riemurasiaan & Feissarimokii mun kokkailujen takia. Eli älkää päästäkö mua ees lähellekää keittiötä! Muttajoo, tänää on ollu puuhaa koko päivän ja ulkona on vaa satanu, nii en lähteny sille pitkälle kävelylenkille talsimaan ja ottamaan kuvia, sorry bout that. Me katottiin lähes koko perheen kanssa (mä, hostmama, lapset, hosttäti ja hostmummo) joku lastenleffa mikä oli itseasias aika hyvä! Tänään ei oo taaskaan oikeen kerenny lepäämään, tulin just suihkusta ja nyt pitäis alkaa laittautua. Tunnin parin päästä pitäis lähtee käveleen rautatieasemalle ja nähä taas Pacoa. Eilisen vaan nukuin kokonaa ja mitä nyt laskin, niin yli 26 tuntia olin untenmailla. On uuden vuoden vietto sitte rankkaa!

Mä en voi uskoa et huomen tulee viikko Espanjassa asumista! Tuntuu et oisin ollu täällä ikuisuuden. Ja täl hetkellä mul on kauhea ikävä perhettä ja ystäviä. Ennen ku lähin tänne, puol vuotta tuntu ajallisesti tosi lyhyeltä. Nyt se vaa tuntuu niin kaukaselta ja Suomi tuntuu kuin toiselta galaksilta. "Puol vuotta" soi kokoajan mun päässä ja en osaa ees ymmärtää kuinka pitkä / lyhyt aika se on. Ei sillä, oon onnellinen täällä, mut kyl jonku rakkaan ääni piristäis ny aika kovasti!
Ei tunnu yhtää siltä et huomenna olis perjantai. Aamulla me lähetään johonkin ihme keskustaan tai jonnekin (ei Pozuelon saatika Madridin, jos oikein ymmärsin). Sieltä pitääki kattella uusia farkkuja, enkun kielisiä kirjoja, farkkuja, huulipunaa... Ja veikkaampa et huomisen oon lapsenvahtina koko illan, mut tänne saapuu lauantaina Ruotsista yks tyttö, jota ootan sieluni kyllyydestä! Jos pääsis lauantaina ekaa kertaa clubille täällä. ;-) Ensviikolla tuleeki sitte lisää kavereita tänne ja kunnon arki voi alkaa kera lastenhoidon, espanjan kielen koulun ja kavereiden. Mut nyt mun pitää kiirehtiä föönailemaan hiuksia, pukemaan ja laittautumaan! Bye!

This day, 31.12.2013, will never happen again

Uusi vuosi uudet kujeet! Huomenna alkaa uusi kirja mun elämästä, jossa on 365 sivua ja mä aion tehdä siitä seikkailuntäyteisin, elämänjanoisen ja kiinnostavan. Minä vs elämä kamppailuja tulee varmasti olemaan monta kappaletta, mutta viimeisen kappaleen pitää päättyä niinkun tänäkin vuonna kävi: "Mä selviän kaikesta". Mulla on ollu tosi raskas vuosi, mm. tärkeitä ihmissuhteita on katkennu, ihmisiä on lähteny mun elämästä, oon aloittanu kokonaa uuden elämän 200 kilsan päässä kaikista rakkaista viime keväänä, oon saanu tietää kamalia asioita, oon ettinyt isää kissojen ja koirien kanssa ja vastaus oli niin kauhee mitä en vieläkään voi ees uskoo, oon ollut sairaalassa monta viikkoa, diagnosoitu sairauksia, oon ollu oikeudenkäynneissä, tapellut virkavallan kanssa ja vaikka mitä. Mut samaan aikaan tää vuos on ollut täynnä naurua, iloo, rakkautta, uusia ihmisiä, edelleenkin uuden elämän aloittamista, huumaavia onnentunteita, isoveljen löytäminen, muuttaminen ulkomaille, paljon matkustelua ja vaikka mitä. Luulin etten ikinä selviäis tästä vuodesta ja vaikka vaikeeta on ollut, nyt pystyn huokasemaan helpotuksesta ja toivoo et ensvuonna olis hieman helpompaa. Nyt voin myöntää onnellisena ittelleni sekä muille, että tää vuos sai nimekseen "mä selviän aina". Niinku mun ihanat kaverit on omistanu mulle mm. Uniikin Pätkätöis biisin ("Mä oon ehkä pieni mutten silti heikko, siks selkä suorana mä seison") ja Jannan Sä et ole hullu ("Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa. Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu. Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät, hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa. Tärkeintä on ettet sinä koveta sun sydäntä koskaan, jonkunhan on uskottava että vielä rakkaus voittaa").
Rakastan teit kaikkia siellä Suomessa tosi tosi paljon! Terkut äidille, sisaruksille, Marikalle, Jennille ja Hennalle, jotka tuki mua kaikessa ja jakso aina kattoo mun itkeviä silmiä ja kuunnella mun tärisevää ääntä! :-)

Tänään mä oon käynyt kaupassa, ostin vähän vodkaa iltaa varten, tein ruokaa ihan yksin (tää on mulle siis ihan huippusuuri juttu, mä en meinaan oikeesti osaa käyttää muuta kun mikroa), leikin lapsien kanssa ja nyt tulin nopeesti postailemaan. Kohta takas lapsien kanssa leikkimään ja illalla sitte kohti Madridin kotibileitä parin kaverin kanssa. ;-) Tästä tulee niin erilainen uusvuos, mutta mä oon tosi onnellinen siitä. Musta tuntuu siltä että mä olen kotona, oon onnelline varpaista päänahkaan ja ensvuodesta tulee mahtava. Kiitos ja kumarrus kaikille lukijoille jotka ootte jaksanu seurailla mun puuhia viis päivää täällä ja toivottavasti jaksatte jatkossakin lueskella mun kommelluksista, itketyistä öistä ja uusista seikkailuista.

I can't even tell you how happy I am right now

 Oon matkustanu aika paljon ulkomailla mut mikään, ei mikään kaupunki tai maa, vedä vertoja Madridin kauneudelle! Ylläolevat kuvat on kaikki Madridista ja harmittaa ku en kehannu ottaa enempää. Onneks mulla on puol vuotta aikaa napsia teille (ja ittelleni) kuvia täältä. :) Pakko käydä ensviikolla yksin Madridissa, et kehtaan jopa kuvailla siel sieluni täydeltä.

Tänään siis oltiin päivällä kahen lapsen ja hostmomin kans puistossa ja opetettiin nuorimmaista, eli 6-vuotiasta tyttöö ajamaan pyörällä ja hyvinhän se meni. Sitte käytiin ruokakaupassa ja tääl on niin halpaa, et huhhuh! Oikeesti, 32 senttiä leivästä ei oo kovin paha. Nestlen murot mitä Suomessaki on ja ne maksaa siellä jonku lähemmäs 4 euroa, oli tääl noin euron. Siis oikeesti, voiko ees olla halvempaa?!

Iltapäivästä suunnattiin kahen lapsen ja hostäidin kanssa kohti Madridia junalla. Vanhin lapsi on kipeenä, joten se jättäyty meiän koko päivän puuhista pois ja jäi kotii lepäämään. Hostmaman piti näyttää mulle miten kaikki luonnistuu, mihin junaan hyppään, miltä raiteelta, miten ostan liput, millä pysäkillä jään pois, miten kävelen metroasemalle, mihin metroon hyppään jnejne. Kaikki tuntu niin hirveen vaikeelta, olin ihan eksyksissä haha :-D Sitte näin erästä miestä, käveltiin pari tuntia pitkin Madridia ja mä rakastuin tähän kaupunkiin syvästi. En haluu enää ikinä Suomeen, haha! Loppuillasta musta tuntu, kuin olisin jossaki leffassa. Pimeys, Madridin valot, karusellit, väenpaljous, suuret palatsit, pienet yksityiskohdat, ahtaat kadut... En tiiä mitään ihanempaa. Tuntuu kuin olis kotona. :-)

No sleep until Madrid

Täällä ollaan oltu jo kolmisen tuntia! Astuin lentokoneest väsyneenä, vähä hermostuneena ja turhautuneena ja mitäs olikaan vastassa? No lapsien tekemä welcome kyltti mulle, mikä näkyy kunnol ekassa kuvassa. Mut have to say, ekat fiilikset Madridista oli aika tylsät. Kattelin aika autioita ja karuja maisemia autosta, mut kai keskustas sitte on iha eri näköstä :-) Tää talo yllätti mut positiivisesti (tää on kolmikerroksinen ja ylin kerros on kokonaa mun!!), lapset on ihania ja hostmom on ihan paras! Toki täältä muutama haittaki löytyy, mm. talo on ihan jääkylmä. Mulla on ny legginsit, villasukat, lämmin jumpsuit, toppi ja huppari päällä ja tärisen kylmästä. Koht kyl kömmin peiton alle hakemaan viel vähän lämpöö. Vähän on täl hetkel huonot fiilikset, mut eiköhän se tästä. Ekat päivät on kumminki aina varmaa aika rankkoja, ainaki toivon näin etten oo ainut. En oo nukkunu silmäystäkää sitte 1,5 vuorokautee joten nyt kyl kömmin tonne peiton alle, pistän Sons of Anarchyn pyörimää ja yritän hetken nukkuu. Adios!

She's at the startin' line of the rest of her life as ready as she's ever been

Oh my god oon lentokentällä nyt datailemassa omal tietokoneella ja oon jo portilla oottamassa puoltoista tuntia et pääsen lentokoneeseen! Mua niin jännittää, tärisen vaa haha :-D Mua stressas tänää päiväl tosi paljon boarding passin kans ongelmat, check in, matkatavarat, 30 minuutin vaihto Berliinissä... Nyt silti on tosi levolline olo siltä taholta, sain useimmat ongelmat hoidettua ja nyt oottelen täällä ihan into piukeena. 8 tuntia ja oon Madridissa, iik! Hyvästit äidin ja parhaan kaverin kans oli kyl tosi rankkoja, voi sitä kyynelten ja surullisuuden määrää. Muut hyvästit onnistu sentää suht helposti ja kaikki tuntuu niiiiin uskomattoman hyvältä just nyt. Oon niin onnelline et uskalsin lähteä, kaikki sujunu suht ongelmitta ja tässä mä olen jo nyt. Tasan kuukaus sit sain idean muuttaa ulkomaille, neljä viikkoa meni tosi nopeesti enkä voi uskoo et oon täs tilanteessa nyt kaiken tän oottelun jälkee.

Jännittää hirveesti nähä hostmom ja perhe muutenkin. Liuta kysymyksii päässä, mm. millanenkohan huone mulla on? Millanen se kaupunki on? Tuunko pärjäämää siel hyvin? Tutustunko ihan mahtaviin tyyppeihi? Opinko Espanjaa? Löydänkö sielt ehkä unelmieni miehen? ;-) Täl hetkellä näyttäis siltä et lähen tammi-helmikuun vaihteessa Gran Canarialleki ja yhen toisen au pair tytön kans suunniteltiin lähtevämme Ibizalle, jos vaa saadaa meiän lomat samalle viikolle. How cool! Oon muute huomannu jo nyt ajattelevani puoliks englanniks, ku joka päivä puhun englantia tooosi paljon tulevien espanjalaisten kavereitten kans. Tää on ihan sika makeeta! Tää teksti tuntuu silt ku oisin kauhees kännissä kirjottanu, mut oon vaan nii excited!! Wish me luck, nyt postaan tän ja alan jammailee yksinäni portin eessä.
Kaikki kuvat www.weheartit.com

Remember sister, blood is ticker than water

Tänään on jouluaatto ja se tarkottaa sitä, että tasan kolme päivää lähtöön 72 tuntia! Viime yönä oli pakko tirauttaa muutamat kyynelet, ku mietin vaan miltä tuntuu lähtee lentokentälle päin ja hyvästellä äiti. Se on ehkä rankinta koko täs lähdössä, hahaa. Outoo kattoo äitiä ja miettii "nähään yli puolen vuoden päästä luultavimmin". Tottunu siihen et nään äitiä vähintään kuukauden välein ja sille voi aina soittaa itkien ku asiat on pilalla. Oon tutustunu nyt paljon Madridissa asuvii au paireihin, saanu muutamia kavereita ja kaikki tuntuu nyt hieman todellisemmalta. Harmi vaa että oon oikeestaan yksin uudenvuodenki Madridissa, kun kaikki noi tutut on kotimaissaan viettämässä joulua ja uuttavuotta. Onneks en silti joudu olemaan siellä ku jonkun vähän yli viikon, ennen kun eka 'kaveri' saapuu takasin sinne. Madridista ja Pozuelosta on muute tosi vaikee löytää hyvii kuvia! Kaikkialla vaan niitä futaajien kuvia, haha. Mua niin harmittaa ku hukkasin ton järkkärin laturin just ennen matkalle lähtöä. Ei millään viittis alkaa uutta järkkäriä sen takia Espanjasta ostamaa, ellei sitte jostakin löydy sopiva laturi tohon. Tosi kiva varmaa mennä espanjalaisille sönköttää jotakin järkkärin laturista.
Musta myös tuntuu siltä, ettei kaikki vielä oo ees sisäistäny mun lähtöä :-D Jotku kaverit on nyt alkanu kyselee multa kauheesti miks mä lähen, onko mun pakko lähteä jne. Sain myös joululahjoja kavereilta, mitä ei oo varmaan ikinä ennen käyny. Kuinka noloo, mulla ei ollu kellekään mitään haha. Mutta joo, seuraava ja viimeinen postaus Suomesta tulee luultavimmin torstaina. Nyt jatkan jänskäilyä ja vietän (toivottavasti) mukavan ja rauhallisen joulun perheen kanssa. Vikoja laatuaikoja perheen kera, nyh.

I don't wanna be sad, I don't wanna cry

Viimeinen lauantai Suomessa. Mua pelottaa, jännittää, hermostuttaa, ilostuttaa, suruttaa, itkettää, naurattaa. En osaa yhtään selitellä mun viimehetkien tunnelmia täällä kotona, tää kaikki tuntuu täl hetkellä niin vaikeelta. Asun siis nyt vikan viikon Riihimäellä äidin tykönä, ja mulla on hermo menny jo ainakin sataan otteesee. Kaipaan Turun kotiani ylikaiken, Turun kauniita maisemia ja Turun kavereita. Mun sydän jäi sinne, tunnen sen mun selkäpiissä asti. Heti ku palaan takas Suomeen heinäkuussa, tahon muuttaa takasin sinne ja nauraa kaks viikkoa putkeen onnesta. Viis päivää Suomessa tän lauantain lisäks, ja haluisin vaan itkee peiton alla ja halata äitii kokoajan. :-D Haha, oonpas säälittävä. 

Apua oikeesti. Viisi päivää suurinpiirtein. Tunteina tarkalleen 135 tuntia. Enää kaheksan tuntia tätä päivää jäljellä, viis päivää 24 tuntia ja seitsemän tuntia ensperjantaina. Saisko ajan nopeutettua? En haluis millään viettää tääl Riihimäellä enää sekuntiakaan ja haluun jo Espanjaan. Tai takas Turkuun, en tiiä. 

Mietin aina, mitkä on au pairien tai vaihtoon lähtiöitten viimesiä fiiliksiä. Yritin lukee kaikesta kaiken, selvittää heidän mielipiteitään ja ajatuksiaan. Nyt ymmärrän paremmin kuin hyvi muitten vastauksen mulle. "Pelottaa ja odotuttaa". Joo niin muakin. Istuin äsken varmaan kolme tuntia olkkarin sohvalla, huutaen ja äristen kaikille. Teki vaan mieli tulla postaamaan näitä fiiliksiä, mitä on varmasti hauska lukea kahen kuukauden päästä ja nauraa omalle lapsellisuudelle. Mut nyt en vaan jotenki keksi mitään mitä kirjottais ja tuntuu ettei kukaan vois ymmärtää mua tällä hetkellä. Ainiin, hukkasin järkkärin laturin, damn. Toivottavasti Espanjas myydään halvalla uusii kameroita :-DD Tai edes latureita.