Mä tuun ehkä katumaa tän tekstin kirjottamista, mut mun mielestä nyt olis hyvä tilaisuus tehä pieni valistuspuhe. Tää tulee olemaan virhe, koska kaikki blogin lukijat ja satunnaiset seuraajat on nähny mun kuvan ja mut pystyy yhdistämään naaman ja tekstin perusteella ja tunnistamaa vaikka kaupungilla. Mut välillä ihmisiä pitää valistaa siitä, kuinka onnekkaita te terveet ootte.
Mä olen 19-vuotias, pystyn välil hädintuskin kävelemään ja jokanen kädenliike satuttaa. Aamusin kävelen kuin pingviini kakat housussa, joka askeleella mun kurkusta pääsee äännähdys tuskasta. Mä yritän aina hymyillä ja sanoo et älkää välittäkö, kyllä tää tästä. Kämppis on välillä auttanu mua aamupuuhissa, jotta mä pärjään. Kavereita nään mieluiten iltasin ja päivisin yritän vähä verrytellä raajoja, jotta mua ei sattuis sitten muutaman tunnin pääst niin paljoa. Välil on tottakai hyviä aikoja ilman kipuja, mut nyt viimeset viikot on ollu mun elämäni kamalimpia.
Mä oon tottunu tähän kipuun, ei tää mua tapa - vielä. Mut jos en oo ees kahtakymmentä ikävuotta vielä, millane oon viiden vuoden päästä? Vai tuunko ees ikinä elämää niin pitkälle? Mun kurkkuu kuristaa, sydäntä särkee ja jokanen hengityksenki veto on kivuliasta. Mun pää hajoaa, ahistaa nii paljon et oksettaa.
Mä en itke, mä en parru kavereille onnetonta elämääni, enkä kerro oikeestaan yhtään mitää. Mua satuttaa kattoo kuinka lapset juoksee kadulla ja nauraa, tai kuinka mun ikäset tanssii baarissa. Vihlasee kattoo kolmikymppisiä perheidensä kanssa. Se on jotaki, mitä en tuu ikinä saavuttamaan. En oo ikinä ollu lapsirakas, mut ehkä vuoden päivät oon miettinyt, kuinka kiva yks tyttölapsi oliskaan. Mutta mä en tuu ikinä saamaan sitä. Katon ku kaverit kihlautuu ja muuttaa rakkaittensa kaa yhteiseen asuntoon, ostaa koiran ja työskentelee päivät. Seki on jotain, mitä en tuu ikinä saavuttaa. Tai kuinka kaikki valmistuu koulusta ja huokasee helpotuksesta. Mä onnittelen niitä, mut sisimmässäni mun tekis mieli itkee kateellisuudesta. Kuinka kaverit kertoo tienaavansa 2000 euroa kuussa ja mä elän säälittävillä sossurahoilla, koska en pysty töihin. En nyt, en parin vuoden päästä, en ehkä ikinä. Ja mua haukutaan siitä - ne ei tiedä totuutta. Mua kysytään aina leffaan, baariin, keilaamaan, hienoo ravintolaa syömään. Ei, en mä pääse tulemaa - taaskaan. Ihmiset harrastaa erilaisii juttuja ja useimmat tykkää urheilla. Mä en voi tehä sitäkään. Kaverit ajelee autolla päivät pitkät ja ihmettelee miksei mulla oo ajokorttia. Niimpä niin.
Maailmas on niin paljon kaikkee ihanaa, koettavaa ja tehtävää. Mut mä en pysty niihin. Mulla oli satoja unelmia, joista oon yrittäny täyttää ainaki puolet. Sanomattaki varmaan arvaatte, etten oo pystyny niihinkään. Mä en tuu ikinä olemaan se laiha urheilijatyttö tai se, joka istuu päivät pitkät kotona lapsen kaa leikkien. Mä en tuu ikinä olemaan se, kenen päivät on täynnä töitä. Mä en tuu ikinä kokee normaalia elämää. Muut kerryttää eläkerahastoja ja mä tiiän, etten tuu ikinä näkemään eläkepäivää. Ihmiset kertoo toisilleen pilke silmäkulmassa, kuinka haluu tehä isona sitä ja tätä. Mä en ikinä pääse sanomaan saatika tekemää mitään sellasta.
Te terveet, ootte niin helkkarin onnekkaita. Mä oon onnellinen siitä, et muilla on asiat hyvin. Ja on ihmisiä, keil on paljon huonommin asiat ku mulla. Mä en ehkä oo onnellinen, mut täysin tietonen siitä et lasi on puoliks täynnä. Mä en ehkä oo enää se nauravin tai sosiaalisin ihminen, en oo edes peilikuva siitä mitä ennen olin. Mut tieto satuttaa, eikö vaan? Nauttikaa joka päivästä, ikinä ei tiedä millon se viimenen tulee eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti