InterRail

Mun kesäsuunnitelmiin kuulu mennä istumaa linnaan yli kuukaudeks. Onneks kaikki saatiin selvitettyä ja nyt korvasin "passitus vankilaan 13.8" -kirjeen Amsterdamin lentolipuilla ja InterRail kortilla! Lähen samana päivänä, eli 13.8 kohti Amsterdamia, välilasku Tukholmassa. Mulla on alle kaksi viikkoa aikaa käydä muutama maa läpi, eli kiire tulee olemaan.

Amsterdamista jatkan Luxemburgiin, sieltä Pariisin kautta Milanoon, josta jatkan Wieniin Espanjan kaverini luokse sitten suuntana Praha ja sieltä takaisin Amsterdamiin pariks päiväksi. Paluumatkallakin on välilasku mut tällä kertaa Oslossa ja koska vaihtoaikaa on niin paljon, kerkeen käydä vielä sielä keskustassakin tutustumassa. Eli tuleepahan käytyä Hollannissa, Luxemburgissa, Ranskassa, Italiassa, Itävallassa, Saksassa (juna ajaa saksan poikki ja vaihtojakin löytyy) ja Norjassa. Voisko parempaa fiilistä ollakaan!! :-)

She's caught between who she is and who she wants to be

Tänään me nähtiin kavereitten kans Turun keskustassa yksisarvinen, ollaan naurettu aamuyön pikkutunneille asti lähes joka päivä, meistä on tiivistyny uusi ja läheinen kaveriporukka, mä oon kusessa, elämä on salaista, ikävöin enemmän ku uskottekaa Espanjaa, oon taas pitkästä aikaa huomannu Turun kauneuden ja ikävöin perhettä.
Joka toinen päivä mä hymyilen ja halailen kavereita onneissani, joka toinen päivä mä muserrun ja mietin muuttoa jolleki toiselle paikkakunnalle. Mä tiedän olevani täl hetkellä aika pohjalla ja suunta on vaan ylöspäin, mut näillä toilailuilla se vankilareissu lähenee kummasti. Kohta mä täytän 20, oon erkaantunu Riihimäen ja Turun entisistä kavereista, oon löytänyt uudet tuulet ja mua välillä vähän surettaa. Silti eilen mä vaan nauroin kavereitten kanssa, me pidetään yhtä ja toisia autetaan aina. Oon yks jätkistä, nyt ja aina. Ja jollaki tavalla se on ihanaa, mielenkiintosta ja mä huomaan, kuinka paljon musta välitetään. Katoin Kuuta, pohdiskelin elämää, kaduin tekojani. Mä niin haluisin kirjottaa kaikesta mitä oon viime viikkoina nähny, kokenu, tehny ja tuntenu. Mutten voi, tää on oikeesti salaista. Joku uus suunta elämään, sitä mieltä mä olen. Ainii, tänää sain puhelun, kuinka mun pappa ei ookaan mun pappa. Mun elämässä sattuu ja tapahtuu, aattelin vaan päivitellä olevani elossa (ja Jennan takii!) ja mä toivon et pystyn pysäyttää itteni. Peace for everyone, bye!!

They say that I can't last a day in the real world. I say you woudn't survive one night in mine

Mä tuun ehkä katumaa tän tekstin kirjottamista, mut mun mielestä nyt olis hyvä tilaisuus tehä pieni valistuspuhe. Tää tulee olemaan virhe, koska kaikki blogin lukijat ja satunnaiset seuraajat on nähny mun kuvan ja mut pystyy yhdistämään naaman ja tekstin perusteella ja tunnistamaa vaikka kaupungilla. Mut välillä ihmisiä pitää valistaa siitä, kuinka onnekkaita te terveet ootte.

Mä olen 19-vuotias, pystyn välil hädintuskin kävelemään ja jokanen kädenliike satuttaa. Aamusin kävelen kuin pingviini kakat housussa, joka askeleella mun kurkusta pääsee äännähdys tuskasta. Mä yritän aina hymyillä ja sanoo et älkää välittäkö, kyllä tää tästä. Kämppis on välillä auttanu mua aamupuuhissa, jotta mä pärjään. Kavereita nään mieluiten iltasin ja päivisin yritän vähä verrytellä raajoja, jotta mua ei sattuis sitten muutaman tunnin pääst niin paljoa. Välil on tottakai hyviä aikoja ilman kipuja, mut nyt viimeset viikot on ollu mun elämäni kamalimpia.
Mä oon tottunu tähän kipuun, ei tää mua tapa - vielä. Mut jos en oo ees kahtakymmentä ikävuotta vielä, millane oon viiden vuoden päästä? Vai tuunko ees ikinä elämää niin pitkälle? Mun kurkkuu kuristaa, sydäntä särkee ja jokanen hengityksenki veto on kivuliasta. Mun pää hajoaa, ahistaa nii paljon et oksettaa.

Mä en itke, mä en parru kavereille onnetonta elämääni, enkä kerro oikeestaan yhtään mitää. Mua satuttaa kattoo kuinka lapset juoksee kadulla ja nauraa, tai kuinka mun ikäset tanssii baarissa. Vihlasee kattoo kolmikymppisiä perheidensä kanssa. Se on jotaki, mitä en tuu ikinä saavuttamaan. En oo ikinä ollu lapsirakas, mut ehkä vuoden päivät oon miettinyt, kuinka kiva yks tyttölapsi oliskaan. Mutta mä en tuu ikinä saamaan sitä. Katon ku kaverit kihlautuu ja muuttaa rakkaittensa kaa yhteiseen asuntoon, ostaa koiran ja työskentelee päivät. Seki on jotain, mitä en tuu ikinä saavuttaa. Tai kuinka kaikki valmistuu koulusta ja huokasee helpotuksesta. Mä onnittelen niitä, mut sisimmässäni mun tekis mieli itkee kateellisuudesta. Kuinka kaverit kertoo tienaavansa 2000 euroa kuussa ja mä elän säälittävillä sossurahoilla, koska en pysty töihin. En nyt, en parin vuoden päästä, en ehkä ikinä. Ja mua haukutaan siitä - ne ei tiedä totuutta. Mua kysytään aina leffaan, baariin, keilaamaan, hienoo ravintolaa syömään. Ei, en mä pääse tulemaa - taaskaan. Ihmiset harrastaa erilaisii juttuja ja useimmat tykkää urheilla. Mä en voi tehä sitäkään. Kaverit ajelee autolla päivät pitkät ja ihmettelee miksei mulla oo ajokorttia. Niimpä niin.

Maailmas on niin paljon kaikkee ihanaa, koettavaa ja tehtävää. Mut mä en pysty niihin. Mulla oli satoja unelmia, joista oon yrittäny täyttää ainaki puolet. Sanomattaki varmaan arvaatte, etten oo pystyny niihinkään. Mä en tuu ikinä olemaan se laiha urheilijatyttö tai se, joka istuu päivät pitkät kotona lapsen kaa leikkien. Mä en tuu ikinä olemaan se, kenen päivät on täynnä töitä. Mä en tuu ikinä kokee normaalia elämää. Muut kerryttää eläkerahastoja ja mä tiiän, etten tuu ikinä näkemään eläkepäivää. Ihmiset kertoo toisilleen pilke silmäkulmassa, kuinka haluu tehä isona sitä ja tätä. Mä en ikinä pääse sanomaan saatika tekemää mitään sellasta.

Te terveet, ootte niin helkkarin onnekkaita. Mä oon onnellinen siitä, et muilla on asiat hyvin. Ja on ihmisiä, keil on paljon huonommin asiat ku mulla. Mä en ehkä oo onnellinen, mut täysin tietonen siitä et lasi on puoliks täynnä. Mä en ehkä oo enää se nauravin tai sosiaalisin ihminen, en oo edes peilikuva siitä mitä ennen olin. Mut tieto satuttaa, eikö vaan? Nauttikaa joka päivästä, ikinä ei tiedä millon se viimenen tulee eteen.

Long live with chocolate, heroin and vodka

 Tein tänää montaa asiaa ekaa kertaa elämässäni, nauroin poliiseille hyväntahtosesti, tajusin kuinka hyvän ystävän oonkaa löytänyt, napsin kuvia Corysta ihmetellen sen luonnaista kauneutta, huolehdin kavereista, nauroin vatsa kippurassa, en pystyny kävelemään ees suoraan ja nauroin ittelleni, tunsin syvää kunnioitusta tuntematonta kohtaan, vastaanotin mielenkiintoisia sähkäreitä, ikävöin ystäviäni, arvostin uusia ystäviäni, huolehdin turhista, kiukkuilin lapsille, kävelin pitkin Madridin katuja iso keksipaketti kädessä muiden ihmetellessä mussutustani, en ottanut paljon valovuvia Madridista, nautin raikkaasta ilmasta, nautin lämmöstä ja auringosta, nautin elämästä, suljen ajatukseni sydämeeni, salaan liikaa ja tieto satuttaa, mua naurattaa muiden lapsellisuus, en pidä espanjalaisista tavoista ja sydämeni murskaantui tulevaisuuden takia.

The walls of hospitals have heard more prayers than the walls of churches

 

TÄRKEETÄ INFOA MUN AU PAIR AJASTA JA EHKÄ LUOVUTTAMISESTA

 
Vaikka mä olen kokenu koko elämäni ajan kipua, en oo koskaan tottunu siihe. Mun unelmat on aina särkyny sairastamisen takii, oon lopettanu kolme kouluu sen takia ja musta tuntuu aina, ettei must oo enää mihinkään. Ei töihin, kouluun tai ees normaaliin arkeen. Syksyllä mä alotin etälukion ja aattelin et siihen mä pystyn. Voin olla vaa kotona ja opiskella oman pöydän äärestä. Helppoa, eikö? Ei ollutkaan. Vaik sain hyvii numeroita, mun oli pakko lopettaa sekin koulu mikä tuntu niin helpolta.
Mä määrittelen itteni sairauksieni perusteella ja mun toinen koti on ollu 19 vuoden ajan sairaala. Kokoajan tulee uusia diagnooseja, uusia kipuja, uusia oireita. Marraskuussa olin 3 viikkoo taas sairaalassa ja eräs kolmikymppinen potilasnainen tuli kertomaan mulle, et sairaudet on vaan yks osa mua, mä en oo kokonaan niitä. Hetken mä uskoin siihe ja olin onnelline. Nyt oon taas unohtanut miten voin uskoo siihe lauseeseen. Oon sisäänpäinsulkeutunu sairausasioissani, vaikka mun sydän haluis jakaa niit kaikille. Mä huomaan äidin katseesta, kuinka mun terveys särkee sen sydämen. Sukulaisien kaa kun puhun, keskustelunaiheet on pääasiassa vaan mun sairauksista. Kaikki huolehtii, ihmiset kattoo mua aina tosi pitkään ja kysyy oonko mä kunnossa. Hymyillen vastaan, että ainahan mä pärjään. Se on valhe, en mä pärjää.

Mun terveys on taas romahtanu täällä. Vaikka oon suurimman osan ajast tosi ilonen täällä toisella puolella Eurooppaa, mun takaraivossa kuiskii ääni "mee kotiin, siellä on sulle kunnon hoitoa, susta ei oo tähänkään". Mun hostäiti ei tiedä mun sairauksista enkä uskalla niist sille kertookaan - niinku en oikeestaa kellekään. Kyl mä aina sanon uusille tuttaville et en oo terve ja ravaan sairaalassa viikottain. Kuinka mulle tehään kokoajan testejä, kuinka määrätään uusii lääkkeitä - mut hyvin harvat tietää mun diagnooseja. Ne on liian arkoi kerrottavaks. Tänne Espanjaan ku muutin, hain noin 2-3 kuukauden lääkkeet apteekista ja niit pakkauksia oli 15. Ja täällä en tuu saamaan noit lääkkeitä, mitkä on mulle elintärkeitä ja niinku määrästä huomaa, joudun syömää kourallisen lääkkeitä päivittäin. Se on yks syy siihen, miks mietin kotiinlähtöö. Mulla on kaikki niin kaua hyvin ku oon yksin tai kavereitten kanssa. Mut heti kun pitäis töitä alkaa tekemää, mua ahistaa, särkee, itkettää. Musta vaan tuntuu ettei must oo tähän vielä. Syksyllä mun lääkäri sano mulle, ettei musta oo tekemään töitä ainakaa pariin vuoteen. Mähän en sitä taas uskonu, vaan otin ja lähdin tänne. Tein virheen.

En silti haluis luovuttaa ja lähtee kotiin. Sillo nii moni ihminen vois taas tokaista mulle "mä tiesin ettet totakaan pysty suorittaa". Ja mulla ei oo enää siel ees kotia mihin mennä, rahaa ostaa huonekaluja tai mitää muutakaan. Mulla ei oo Suomessa mitään. Tottakai monet kaverit on jo sanonu mulle, että saan punkkailla niitten luona niin kauan kunnes saan oman asunnon. Mut haluunko mä sitäkään, olla vaivana muille? En. Ja mun pitäis löytää tietty kaupunki mihin jäädä ja hakea uusiks lähetteellä aikaa ittelleni sairaalasta, mikä seki kestää ikuisuuden.

Juttelin tänää mun vanhan kämppiksen kaa Facebookissa kuka tietää mun tilanteen. Se sano et mun terveys on ykkössijalla ja muutaman vuoden päästä jos oon paremmas kunnossa, voin muuttaa ulkomaille sillonki. Ajatus houkuttais lähtee helmi-maaliskuussa kotisuomeen, mut mä en kestä niitä ivoja mitä ihmiset heittelee, niit uteliaita kysymyksiä miks en jäänytkään ja kaikki epäilee ettenkö olis ollu onnellinen täällä. Se on virheluulo, mä oon oikeesti onnellinen tääl. Rakastan kattoo aurinkoa, ihailen maisemia, mun kaverit on parhaita, Madrid on mun unelmakaupunki täl hetkellä ja nauran yksin kävellessäni kaduilla. Mut musta vaan tuntuu, ettei mun terveys tällä hetkellä anna myöden tälle päätökselle asua täällä.

Kirjotin tän postauksen siks, että lukijat vähän ymmärtää jos lähen kotiin 1-2 kuukauden päästä. Toki mä viel mietin asiaa, juttelen kavereille ja äidille tästä. Haluun mielipiteitä ja rohkasua päätökseen, päätin sitte jäädä tänne tai lähtee kotiin. Mut mä tiiän etten pärjää tääl ilman tukee ja olkapäätä mihin nojata. Tääl ei oo ketään kelle kiukuttelen huonona päivänä, ei ketään kuka ymmärtää jos sanon et sattuu. Kukaan ei ymmärrä jos en pääse aamulla ylös sängystä tai itken koko päivän. Tällä hetkellä mä vaan haluisin käpertyy äidin sohvalle itkemää ja nukkumaan, olla äidin huolehdittavana ja päästä sairaalaan.
Yks vaikeimmista päätöksistä elämässä on päättää luovuttaako vai jatkaako kovempaa. Nyt mä en osaa päättää.

Just be happy and you will be beautiful

R a k k a u s  e l ä m ä ä n

♡ Ulko-ovesta astuminen ja ilman nuuhkaisu. Sää on sama ku Suomessa lokakuun alussa, syksy tuoksuu ja vesihyöryä tulee hengityksen mukana ja yritän tehdä siitä rinkuloita. Mua naurattaa.
♡ 2014. Uusi vuosi, uudet ihmiset, uudet asiat, uudet unelmat, uudet onnellisuuden tunteet, uudet mahollisuudet.

♡ Maailman pehmein sängy, kaks lämmintä peittoa ja jumpsuit. Plussana kaiken päälle pitkät yöunet ilman painajaisia.

♡ Joka päivä löydän erilaisii suklaita, eilen tein löydön ja löysin Kinderin suklaalevyn - eli sitä samaa mitä on kindermunissa!

♡ Mun hymy naurattaa muita, ihmiset palvovat mun elämänasennetta ja tuntemattomat kattovat ku tanssin kaduilla onnesta soikeena.

♡ Kunnon uppoutuminen mahtavaan kirjaan, eläytyy toiseksi ihmiseksi ja tietää et kaikesta aina selviää.

♡ Uudet ystävät ympäri maailmaa ja uuden parhaan kaverin lento laskeutuu tänne muutaman tunnin päästä!

♡ Uudet biisilöydökset, minkä mukana ei voi muuta kun tanssia tai maata sängyllä katsoen kattoa ja toivoo et tilanne videoitaisiin - kumpa kaikki näkis ja tuntis mun onnellisuuden solujen liikkuvan mun sydämessä.

♡ Aina on huonoja päiviä, mutta sen avulla onnistuu rakastamaa parempia hetkiä. Beautiful things has happened here.

♡ Uusia katuja, kauppoja, maisemia ja asioita.

♡ Oma peilikuva ei näytäkään tänää niin hirveeltä kun yleensä. Mun hymy ulottuu korviin ja se on aitoa, ei feikattua.

♡ Mietteet äidistä, ystävistä ja Suomesta. Ne saa aina jaksamaan päivästä toiseen ja ootan sitä hetkee ku pääsen hyppäämää kaikkien syliin ja sanoo etten pakkaa laukkuani ainakaan parii kuukauteen.

♡ Weheartitin tekstikuvat, joiden kohalla voi vaan nyökyttää päätään ja ajatella "niin justiin"

♡ Lompakossa on rahaa, uusia vaatteita on lattialla ja vaikken materialisti ookaan, oon ilonen.
♡ Tiiän miten olla onnellinen, vaikka olisin surullinen.

♡ Uusi vuosi uudet kujeet! Ikämittariin tulee 20, uusia kavereita varmaan saman verran ja mun leikkikenttä isontu pienestä Turusta isoon Madridiin.

♡ Unelmien tavoittelu, onnellisuuden tuplaaminen ja tieto että kaikki on mahollista.

♡ Ehkä mua välillä vähän ärsyttää ja surettaa, mut mä tiiän kuinka hieno maailma onkaan.

♡ "Ihastuksen" yllättävä viesti joka sai mun hymyn suurenemaan entuudestaa, jos se on ees mahollista.

♡ Tieto siitä et jokanen aamu on uus mahollisuus, aina voi yrittää olla parempi ihminen ja ikinä ei pidä lannistua.

♡ Pitkään yöhön kestävä dataaminen parhaiden kavereiden kanssa chattaillen, mielenkiintosien nettisivujen löytäminen ja suklaalevy vieressä. Voiko olla parempaa?

♡ Uudet haasteet.

♡ Kirkkaanpunanen huulipuna, joka saa näyttämään niin kauniilta, niin sävähdyttävältä.

♡ Päivien laskeminen kesään. Enää 22 päivää kylmintä kuukautta täällä ja huomiseks on luvattu +15 astetta ja aurinko paistaa. Enskuussa on 28 päivää taas hivenen lämpimämpää ja maaliskuussa alkaa kunnon kevät. Pian saan maata nurmikolla silmät kiinni, tuntea ihanan auringon lämmön ja mun mieli on tyyni kuin meri.

♡ Euforia, elämänilo, riemu.

♡ Tieto siitä, kuinka mulla ei mitenkää voi olla kaikkia maailman ongelmia. Taas huojennun.

♡ Nauran yhtä paljon ku hengitän.

It's scary how you became someone else so fast

 

Olin tänää Madridissa intialaisen Vikaksen kanssa ja mulla loppu akku puhelimesta kesken kaike, jote en saanu näprättyä kuvia ja täällä on muutenki satanu koko tyhmän päivän (aamupäivällä oltiin perheen voimin läheisessä kaupungissa toooosi isos ostarissa shoppailemassa ja äsken värjäsin hiukset takas kunnon punasiks, jipii). Mut se ei nyt oo tän postauksen pointti vaan se, että ekaa kertaa viikkoon jouduin olee yksin ajatusteni kanssa. Kotimatkalla mulla ei ollu kuulokkeitten kautta musiikkia pauhaamassa ja mä jouduin oikeesti olemaan ihan yksin yli puol tuntia (kotona oon joko perheen kanssa tai omas huoneessani, mis pauhaa kokoajan musiikki). Mä huomasin, kuinka mä ajattelen nykyään pääasiassa jo englanniks ja jotku sanat sattuu olemaan jopa espanjaa. Mietin ainoostaan sillon suomeks, ku pähkäilen mitä kirjotan tänne blogiin tai jos en saa heti keksittyä mikä joku sana on englanniks. Oon asunu täällä nyt viikon päivät ja muutos on jo huomattava. Mut se ei oo se isoin muutos. 

Olin yläasteel tosi pinnallinen muita kohtaan, vaikka iteki olin ties kuinka ruma kakara vailla mitään kunnioitusta muita kohtaan. Nyt vuos pari sitte aloin kasvamaa aikuiseks muutettuani omilleni, tehtyäni paljo virheitä ja saaden läksytystä niin sukulaisilta ku virkavallaltaki ja totesin ittelleni, etten oo enää pinnallinen persoona. Tottakai mä haukuin kavereitten kans joitain ohikulkijoita ja mietin että jos mä olisin toi tai toi, en kehtais ees liikkua ulos. Mut se oli enempi sellasta sanallista, oman itsetunnon kohotusta, ei muuta. Päätettyäni muuttaa Madridii, tutustuin tosi moniin tyyppeihin Facebookin eri ryhmien kautta (mm. New in Madrid, Au pair in Madrid 2013-2014 jne) ja päätin jo sillon, että juttelen eka ihmisten kanssa jonku tovin ennen ku katon kuvia - jotten voi luoda pinnallista mielikuvaa kenestäkään. Tykkäsin puhuu monien ihmisten kanssa ja kuvat katottuani mietin "kehtaakohan ton kaa ees liikkuu ulkona". Pienen itsetutkiskelun avulla tajusin oikeesti olevani vieläkin suht pinnallinen persoona, vaikka ei mun kaikki kaverit mitään kaunottaria tai adonikseja ookaan - eikä niitten tarviikaan olla! Enhän mäkään mikään fit tyttö pienellä mahalla, isoilla tisseillä, virheettömällä iholla ja häikäsevillä silmillä ole. Täällä Espanjassa oon saanu tosi paljon miehiltä huomiota (lue: mm. uutena vuotena eräs halus kolminkimppaa, yks tunki kielen väkisin mun kurkkuun ja tänään yks mies olis maksanu mulle muutaman satasen seksistä ja mun tissikuvista). 

Anyway, back in the bisness. Nyt oon nähny monia "kavereita" täällä eikä osa niistäkää mitään kaunottaria tai adonikseja edelleenkään ole. Oon tavannu mm. hyvännäköstä espanjanranskalaista, rumaa saksalaista, järkkyä intialaista, kaameeta bulgarialaista, jännää espanjalaista ja lista senkun jatkuu. Tottakai mä mielessäni mietin kuka on hot, kuka not - mutta sillä ei oo enää väliä. Mua ei hävetä kulkea kadulla rumien kanssa, mua ei hävetä ottaa kuvia tai mua ei hävetä myöntää, kenen kanssa oon millonki ollu ulkona. Nyt mä voin oikeesti todeta, että mun pinnallisuus on tippunu aimo annoksen alaspäin. Ja tiiän, että se tulee vielä tippumaanki.

Toinen suuri muutos ihmisenä, on mun rehellisyys. Ennen mä pimitin kaikilta tietoa, valehtelin päin naamaa ja mulla oli aina ns. salanen elämä. Tänään ku tulin kotiin sielt Madridista, menin keittiöön ja pyysin hostmamaa juttelemaan mun kaa kahen kesken. Myönsin sille etten oo pystyny lopettaa tupakan polttamista, juteltii asiasta tovi jos toinenkin ja sovittiin et saan polttaa vapaa-ajallani - kunhan lapsien ei tarvii sitä nähä ja kotona en tietenkään saa polttaa. Fine with me. Halattiin tosi pitkään ja mä olin ylpee ittestäni. Olisin voinu salaa ton asian ihan helposti vaikka koko tän puol vuotta, mitä mä aion täällä olla. Mut mä päätin ottaa rohkeen askeleen ja kertoo hostäidille tupakasta silläki pelolla, että se olis suuttunut tosi paljo ja mikä pahinta, olis voinu lähettää mut takasin kotisuomeen. Hostäiti halas mua niin pitkään ja sano ettei oo nähny oikeesti hirveen montaa yhtä rehellistä ihmistä. Mulle tuli tosi hyvä mieli: mä oon sentää jossaki asiassa hyvä.

Vielä edelleenki toitotan samaa: oon asunu täällä vasta viikon ja mä huomaan jo nyt aika isoja muutoksii ittessäni. Muille noi taitaa olla pikkuasioita, mut mulle ne on suuria. Sanon nykyään kokoajan kiitos ja anteeksi, oon tosi kohtelias ja "kunnon kansalainen". Muistan ku olin 13-vuotiaana Englannin Brightonissa kielikurssilla kaks viikkoa ja kun mä palasin sieltä kotii, äiti sano et ihan kuin toinen ihminen olis astunu lentokoneesta ulos. Mä olin kasvanu tosi paljon jo niinä parina viikkona, nyt oon kasvanu jo viikossa. Mua mietityttää se, millaisena mä tuun takas Suomeen sitten kesällä - vai tuunko edes, anyhow.

Ja viho viimeinen asia mistä haluun vielä mainita, on Suomi. Oon alkanu arvostaa tosi paljon Suomen "hyvinvointivaltiota", liikennesääntöjä, sosiaaliavustuksia, julkista liikennettä, uusia ja turvallisia taloja, asuntojen lämpöä, koulutusta & oppivelvollisuutta, ihmisiä (Suomen miehet ei ehkä puhu eikä pussaa, mut ei haluu ainakaan aina pelkkää seksiä), henkkareitten kysymistä alkoholia tai tupakkaa ostaessa, joitakin lakeja ja lista jatkuu pitkälle. Oon vihannu aina asuu Suomessa ja oon puhunu äidille niin kauan ulkomaille muutosta, ku vaan opin puhumaan. En ehkä haluu asuu Suomessa mun loppuelämää, mut kyl mä nyt arvostan jo ihan eri tavalla Suomea kun ennen. Arvostan myös paljon enemmän mun perhettä, ruokaa ja kavereita (terkut teille rakkaille jälleen kerran!). 

Ulkomaille muutto ei oo vaan ja ainoostaan upee kokemus, vaan täynnä inhimillisiä muutoksia, oppimista arvostamaan asioita ja olemaan entistä parempi ihminen. Jos nyt palaisin kotiin, mä vannon et osa mun kavereista varmasti häipyis mun elämästä. Mua ei enää huvita dokaa muutamaa kertaa viikossa, sammua baariin, haastaa riitaa, valvoo koko yötä just for fun, aukoo päätä virkavallalle ja perheelle. Nyt mua kiinnostaa paljon enemmän olla parempi ihminen, perhekeskeisempi ja saada joskus oma rakas tyttölapsi, minkä voin kasvattaa mun avuks muuttaa tätä maailmaa. Avautuja-Nessa kiittää ja kuittaa lukijoita, tsau!