TÄRKEETÄ INFOA MUN AU PAIR AJASTA JA EHKÄ LUOVUTTAMISESTA
Vaikka mä olen kokenu koko elämäni ajan kipua, en oo koskaan tottunu siihe. Mun unelmat on aina särkyny sairastamisen takii, oon lopettanu kolme kouluu sen takia ja musta tuntuu aina, ettei must oo enää mihinkään. Ei töihin, kouluun tai ees normaaliin arkeen. Syksyllä mä alotin etälukion ja aattelin et siihen mä pystyn. Voin olla vaa kotona ja opiskella oman pöydän äärestä. Helppoa, eikö? Ei ollutkaan. Vaik sain hyvii numeroita, mun oli pakko lopettaa sekin koulu mikä tuntu niin helpolta.
Mä määrittelen itteni sairauksieni perusteella ja mun toinen koti on ollu 19 vuoden ajan sairaala. Kokoajan tulee uusia diagnooseja, uusia kipuja, uusia oireita. Marraskuussa olin 3 viikkoo taas sairaalassa ja eräs kolmikymppinen potilasnainen tuli kertomaan mulle, et sairaudet on vaan yks osa mua, mä en oo kokonaan niitä. Hetken mä uskoin siihe ja olin onnelline. Nyt oon taas unohtanut miten voin uskoo siihe lauseeseen. Oon sisäänpäinsulkeutunu sairausasioissani, vaikka mun sydän haluis jakaa niit kaikille. Mä huomaan äidin katseesta, kuinka mun terveys särkee sen sydämen. Sukulaisien kaa kun puhun, keskustelunaiheet on pääasiassa vaan mun sairauksista. Kaikki huolehtii, ihmiset kattoo mua aina tosi pitkään ja kysyy oonko mä kunnossa. Hymyillen vastaan, että ainahan mä pärjään. Se on valhe, en mä pärjää.
Mun terveys on taas romahtanu täällä. Vaikka oon suurimman osan ajast tosi ilonen täällä toisella puolella Eurooppaa, mun takaraivossa kuiskii ääni "mee kotiin, siellä on sulle kunnon hoitoa, susta ei oo tähänkään". Mun hostäiti ei tiedä mun sairauksista enkä uskalla niist sille kertookaan - niinku en oikeestaa kellekään. Kyl mä aina sanon uusille tuttaville et en oo terve ja ravaan sairaalassa viikottain. Kuinka mulle tehään kokoajan testejä, kuinka määrätään uusii lääkkeitä - mut hyvin harvat tietää mun diagnooseja. Ne on liian arkoi kerrottavaks. Tänne Espanjaan ku muutin, hain noin 2-3 kuukauden lääkkeet apteekista ja niit pakkauksia oli 15. Ja täällä en tuu saamaan noit lääkkeitä, mitkä on mulle elintärkeitä ja niinku määrästä huomaa, joudun syömää kourallisen lääkkeitä päivittäin. Se on yks syy siihen, miks mietin kotiinlähtöö. Mulla on kaikki niin kaua hyvin ku oon yksin tai kavereitten kanssa. Mut heti kun pitäis töitä alkaa tekemää, mua ahistaa, särkee, itkettää. Musta vaan tuntuu ettei must oo tähän vielä. Syksyllä mun lääkäri sano mulle, ettei musta oo tekemään töitä ainakaa pariin vuoteen. Mähän en sitä taas uskonu, vaan otin ja lähdin tänne. Tein virheen.
En silti haluis luovuttaa ja lähtee kotiin. Sillo nii moni ihminen vois taas tokaista mulle "mä tiesin ettet totakaan pysty suorittaa". Ja mulla ei oo enää siel ees kotia mihin mennä, rahaa ostaa huonekaluja tai mitää muutakaan. Mulla ei oo Suomessa mitään. Tottakai monet kaverit on jo sanonu mulle, että saan punkkailla niitten luona niin kauan kunnes saan oman asunnon. Mut haluunko mä sitäkään, olla vaivana muille? En. Ja mun pitäis löytää tietty kaupunki mihin jäädä ja hakea uusiks lähetteellä aikaa ittelleni sairaalasta, mikä seki kestää ikuisuuden.
Juttelin tänää mun vanhan kämppiksen kaa Facebookissa kuka tietää mun tilanteen. Se sano et mun terveys on ykkössijalla ja muutaman vuoden päästä jos oon paremmas kunnossa, voin muuttaa ulkomaille sillonki. Ajatus houkuttais lähtee helmi-maaliskuussa kotisuomeen, mut mä en kestä niitä ivoja mitä ihmiset heittelee, niit uteliaita kysymyksiä miks en jäänytkään ja kaikki epäilee ettenkö olis ollu onnellinen täällä. Se on virheluulo, mä oon oikeesti onnellinen tääl. Rakastan kattoo aurinkoa, ihailen maisemia, mun kaverit on parhaita, Madrid on mun unelmakaupunki täl hetkellä ja nauran yksin kävellessäni kaduilla. Mut musta vaan tuntuu, ettei mun terveys tällä hetkellä anna myöden tälle päätökselle asua täällä.
Kirjotin tän postauksen siks, että lukijat vähän ymmärtää jos lähen kotiin 1-2 kuukauden päästä. Toki mä viel mietin asiaa, juttelen kavereille ja äidille tästä. Haluun mielipiteitä ja rohkasua päätökseen, päätin sitte jäädä tänne tai lähtee kotiin. Mut mä tiiän etten pärjää tääl ilman tukee ja olkapäätä mihin nojata. Tääl ei oo ketään kelle kiukuttelen huonona päivänä, ei ketään kuka ymmärtää jos sanon et sattuu. Kukaan ei ymmärrä jos en pääse aamulla ylös sängystä tai itken koko päivän. Tällä hetkellä mä vaan haluisin käpertyy äidin sohvalle itkemää ja nukkumaan, olla äidin huolehdittavana ja päästä sairaalaan.
Yks vaikeimmista päätöksistä elämässä on päättää luovuttaako vai jatkaako kovempaa. Nyt mä en osaa päättää.
En tiedä millasia sairauksia/sairaus sulla on, mutta ite koin tärkeänä tänne lähtiessä, että mun ei tarvi piilotella sitä mitenkään. Jos musta tuntuu siltä etten jaksa tai nyt on sellanen olo et on menossa väärään suuntaan, mun ei tarvi esittää tääläkään vahvempaa kun oon, vaan myös tässä perheessä pystytään ymmärtämään mua ja mun tilannetta paremmin, kun siitä puhuu avoimesti. Jaoin myös kirjotuksen tästä mun blogissa, ja se oli mulle suuri helpotus ja jotenki taakka vierähti harteilta. Voi hengittää vapaammin.
VastaaPoistaYmmärrän todellakin, ettei nuo oo lemppariasioita mistä kirjottaa tai puhua. Ei tutuille, eikä tuntemattomille. Ja olemassa on sairauksia niin moneenlähtöön. Joistain on paljon helpompi kertoa, eism fyysisistä, mutta jos se on jotain henkistä,saatetaan usein alkaa kattomaan kun outoa, että mikähän tolla on hätänä, kun sillä on tuo ja tuo, fyysiset kun tulee monesti niin erilaisista syistä.
Tsemppiä sulle ja toivottavasti et jää ajatustes kanssa yksin vaan sulla on ihmisiä joiden kanssa puhua :-)
Ihana piristyskommentti! :-) Kiva tietää et on muitaki, keillä on sama ongelma ulkomailla. Tai siis ei tietenkää kiva et jollakulla muullaki on sairauksia, mut tajuut varmaa mitä tarkotan. Oot ihana <3
Poistaitse etuajoissa aupair hommista kotiin palanneena haluan kertoa että älä turhaan huoli. ite kans pohdin jonki aikaa että mitäköhän viddua ihmisillä nyt sitten onkaan sanottavana tästä kotiin paluusta, mutta kaikki ne oikeasti hyvät tyypit on vaan ollut ihania niin kuin aina. muista en neuvoisi niin muutenkaan välittämään. ja se mikä tuli itse huomatuksi oli että kotosalla tyypit tuppaa näkemään asiat aika erilailla ku miten ne itse on kokenut, ja sehän on varsin ymmärrettävää. siinä missä meillä pois matkaavilla on kokonaan uusi elämä odottamassa haltuun ottoa, niin heillä on vain osa sitä omaa tuttua arkea joka on hetken aikaa muualla. ehkä sitä voi surra tai harmitella kuinka vähän kotosalla olevat tajuaa kaivata, kun itse kaipailee juurikin kotia niin paljon. lupaan että kaikki ne oikeasti varteenotettavat tulevat riemuitsemaan siitä että saavat taas sua nähdä!
VastaaPoistaen nyt siis osaa kytkeä kovin hyvin tätä tekstinpätkää sun sairastelemishistoriaan, mutta tälläisena yleisenä vinkkinä ja olkaan taputuksena toivon että saisit siitä jonkin sortin helpotusta. tosin saattaa kestää hetken sisäistää jos oma tapa katsoa tilannettaa eroaa tästä paljon. itseänikin jänitti päätös valtavasti. ja se vaati paljon että uskaltaa olla välittämästä muiden mielipiteistä. Tsemppiä!!